Perhonen lasikuvussa (Le scaphandre et le papillon) on ranskalaisen Jean-Dominique Baubyn kertomus omasta elämästään vaikeasti halvaantuneena ilman puhekykyä. Hän saneli itse koko kirjan kirjain kirjaimelta räpäyttämällä aina oikean kirjaimen kohdalla silmäänsä. Mitään muuta kuin vasenta silmäluomeaan hän ei pystynyt liikuttamaan, vaikka ajatus ja järki toimivat niin kuin ennenkin. Kirja onkin kertomus siitä, miten kielen ja puhekyvyn puute eristävät ihmisen ulkopuolisesta maailmasta. Ja kun muu maailma katoaa, jäljelle jäävät vain omat ajatukset ja muistot. Oma identiteetti eli käsitys itsestä ja omasta arvomaailmasta murenee.
Bauby oli tunnettu ranskalaisen Elle-lehden toimittaja ja kahden pienen lapsen isä. Vuonna 1995 hän sai vakavan aivohalvauksen, jonka seurauksena hän halvaantui 43-vuotiaana. Kyseessä oli niin sanottu locked-in-syndrooma: hänestä tuli kehonsa vanki, perhonen lasikuvussa. Halvaantumisensa jälkeen hän eli ranskalaisessa sairaalassa elämänsä loppuun asti. Jean-Dominique Bauby kuoli vuonna 1997 vain muutama päivä kirjansa ilmestymisen jälkeen.
Halvaus sulki Baubyn täysin muiden ulkopuolelle. Hän kommunikoi toisten kanssa siten, että hänelle lueteltiin kirjaimia niiden yleisyyden mukaan ranskan kielessä, ja aina oikean kirjaimen kohdalla Bauby räpäytti silmäänsä. Jo yhdenkin sanan muodostus kesti huomattavan kauan, joten on selvää, että normaali keskustelu ei onnistunut. Bauby kertoo kirjassaan, miten hänen poikansa Théophile kysyy, voisivatko he pelata hirsipuuta. ”Haluaisin vastata, että halvaantuminen riittää, kiitos vaan, mikäli kommunikaatiosysteemi sallisi moiset sukkeluudet.” Hitaalla silmänräpäytystekniikalla sanominen veisi kuitenkin niin kauan, ettei sanominen kannata: ”Kun sen on sanellut vaivalloisesti kirjain kirjaimelta ja se on lopultakin valmis, ei itsekään enää muista mikä siinä oli niin hauskaa.”
Halvaantuminen vaikutti myös muiden suhtautumiseen Baubya kohtaan. Tullessaan tapaamaan häntä sairaalaan, useimpien täytyi viivytellä käytävässä, purra hammasta ja koota itsensä. Jotkut jopa kääntyivät ovensuusta takaisin eivätkä kyenneet ollenkaan astumaan sisään. Muiden tahaton suhtautuminen pahensi ennestään Baubyn yksinäisyyttä, ja pikku hiljaa hän katosi vain yhä syvemmälle omaan lasikupuunsa. Hän yritti ymmärtää muita ja miettiä mitä muut hänestä ajattelevat, mutta ei voinut tilanteelle mitään. Yksinäisiä puhelinkeskusteluja Bauby kuvasi järkyttäviksi. Hän haluaisi vastata muiden sanoihin muutenkin kuin hiljaisuudella. ”Suloinen Florence ei suostu puhumaan ellen ensin huohota meluisasti kuulokkeeseen, jota Sandrine pitelee korvallani. ’Jean-Do, oletko siellä?’ hän kysyy huolestuneena langan toisessa päässä. Minun on tunnustettava, että aika ajoin en ole enää varma.”
Kieli on kuitenkin asia, joka yhä piteli Baubya kiinni muissa. Omien aakkostensa kanssa hän pystyi vielä käymään jonkin asteista kommunikaatiota muiden kanssa. Niiden avulla hän voi viestittää asiansa ja tulla ymmärretyksi. Toiset tulivat paremmin toimeen aakkosten kanssa kuin toiset. Jotkut arvasivat ja täydensivät itse lauseen lopun, kun taas toiset tenttasivat jokaisen kirjaimen alusta loppuun, vaikka olisivatkin tietäneet sen jo.
Kielen ja kirjan avulla Bauby pystyi kertomaan ajatuksiaan, joita muuten kukaan ei olisi saanut tietää. Hän pääsi ilmaisemaan itseään, tunteitaan ja sitä miltä tuntuu, kun ei pysty puhumaan, vaikka olisi paljon sanottavaa. Bauby ja hänen avustajansa Claude tekivät valtavan työn kirjoittamalla kokonaisen kirjan. Teoksen avulla Bauby saa muut ehkä ymmärtämään ja arvostamaan itsestään selviä asioita.
Puhekyvyn menetys vei Baubylta lähes kaiken. Hänen koko sosiaalinen elämänsä katosi ja kaikki ihmissuhteet romahtivat. Ja niiden varassahan ihminen loppujen lopuksi on, työläs silmänräpäytyskeskustelu ei pysty korvaamaan sitä. Kirjan lopussa Bauby puhuu jo tulevasta, hän tietää, ettei lasikuvusta ole muuta poispääsykeinoa kuin kuolema.
”Löytyykö tästä maailmankaikkeudesta avainta, joka avaisi sukelluspukuni? Metrolinjaa, jolla ei olisi pääteasemaa? Valuuttaa, jolla lunastaa vapauteni? Täytyy etsiä jostakin muualta. Taidankin tästä lähteä.”
keskiviikko 22. syyskuuta 2010
perjantai 9. huhtikuuta 2010
nyt ei löydy lukuintoa
Äikän 10 kurssilla luimme lastenkirjoja, itse luin Waldemar Bonselsin kirjoittaman Maija Mehiläisen. Kirja oli omasta mielestäni lastenkirjaksi vähän epäsopiva. Kirjassa kerrottiin mm. mehiläisten ja herhiläisten sodasta, taistelun tuoksinassa tuli luonnollisesti haavoittuneita ja myös kuolonuhreja. Lisäksi sotilaallisia termejä oli lastenkirjoihin suhteutettuna liikaa.
Kirja on kirjoitettu vuonna 1912 ja se ottaa tarkoituksellisesti poliittisesti kantaa kommunismin puolesta. Mehiläiskansa on ihanteellisen yhteisön esimerkki: kaikki toimivat yhteiseksi hyväksi ja yhteistyöllä saavutetaan harmonia ja voitto pahoista herhiläisistä. Tällä tavalla lapsia tiedostamatta ohjataan kommunismiin.
Kirja oli vähän tylsä luettava, mikä ei sinänsä yllättänyt, olihan kyseessä lasten kirja. Suurin osa kirjasta kertoi siitä, miten Maija seikkaili luonnossa ja tapasi toisia hyönteisiä. Herhiläisten sota oli ikään kuin ”loppuhuipennus.” Vaikka sivuja oli yli 100 niin teksti oli kuitenkin varsin nopealukuista ja sisälsi kuvia.
En suosittele kirjaa luettavaksi, koska itse ainakin ehdin pitkästyä. Toisaalta, jos haluaa tietää miten lapsiin voidaan vaikuttaa poliittisesti kirjojen avulla niin Maija Mehiläinen on siitä hyvä esimerkki. Lainasin esitelmää varten myös Politiikkaa lastenkirjoissa –kirjan. Siinä kerrotaan useammasta tutusta lastenkirjasta (esim. peukaloisen retket) ja niiden poliittisesta piiloviestistä.
Tänä keväänä ja viime syksynä olen lukenut Maija Mehiläisen lisäksi vain yhden toisen kirjan, ja sekin oli äidinkielen kurssilla. Nykyään en oikein ehdi tai jaksa lukea muita kirjoja kuin mitä kouluun liittyy. Ala-asteella luin vielä paljon kirjoja, mutta sen jälkeen se on jäänyt. Osin syy on varmasti ajanpuute, koulu vie tietenkin enemmän aikaa kuin ala-asteella. Mutta toisaalta nykyään en paljoa enää lue kesälomallakaan, vaikka silloin ei ole koulutöitä.
Nykyään kun olen kotona olen lukemisen sijaan mieluummin koneella tai katson telkkaria. Toinen syy on myös se, että en tiedä mitään hyviä kirjoja. Olen ehkä nykyään kriittisempi kirjojen suhteen kuin ennen. Hyvä kirja on mielestäni sellainen, joka imaisee mukaansa ja koukuttaa – ja sellaisia kirjoja on hyvin vähän. Tai ainakaan omalle kohdalle ei ole sattunut montaakaan (tosin tiedän, että pitäisi lukea paljon enemmän, jotta hyvätkin kirjat löytyisivät sieltä seasta.)
Yksi syy on myös se, että etenkin lukiossa luetaan paljon sellaisia kirjoja, jotka eivät itseä kiinnosta. Äikän tunneilla luetaan paljon esimerkiksi klassikkoteoksia, jotka eivät muuten välttämättä ainakaan vielä tämän ikäisiä kiinnosta sisältönsä puolesta. Tällöin lukemin on pakkopullaa, mikä voi johtaa siihen, ettei lomalla tai muuten vapaa-ajalla halua ajatellakaan lukemista. Helposti unohtuu, että lukemin voi olla kivaakin. Se on huono juttu, koska silloin moni hyvä kirja saattaa jäädä lukematta…
Kirja on kirjoitettu vuonna 1912 ja se ottaa tarkoituksellisesti poliittisesti kantaa kommunismin puolesta. Mehiläiskansa on ihanteellisen yhteisön esimerkki: kaikki toimivat yhteiseksi hyväksi ja yhteistyöllä saavutetaan harmonia ja voitto pahoista herhiläisistä. Tällä tavalla lapsia tiedostamatta ohjataan kommunismiin.
Kirja oli vähän tylsä luettava, mikä ei sinänsä yllättänyt, olihan kyseessä lasten kirja. Suurin osa kirjasta kertoi siitä, miten Maija seikkaili luonnossa ja tapasi toisia hyönteisiä. Herhiläisten sota oli ikään kuin ”loppuhuipennus.” Vaikka sivuja oli yli 100 niin teksti oli kuitenkin varsin nopealukuista ja sisälsi kuvia.
En suosittele kirjaa luettavaksi, koska itse ainakin ehdin pitkästyä. Toisaalta, jos haluaa tietää miten lapsiin voidaan vaikuttaa poliittisesti kirjojen avulla niin Maija Mehiläinen on siitä hyvä esimerkki. Lainasin esitelmää varten myös Politiikkaa lastenkirjoissa –kirjan. Siinä kerrotaan useammasta tutusta lastenkirjasta (esim. peukaloisen retket) ja niiden poliittisesta piiloviestistä.
Tänä keväänä ja viime syksynä olen lukenut Maija Mehiläisen lisäksi vain yhden toisen kirjan, ja sekin oli äidinkielen kurssilla. Nykyään en oikein ehdi tai jaksa lukea muita kirjoja kuin mitä kouluun liittyy. Ala-asteella luin vielä paljon kirjoja, mutta sen jälkeen se on jäänyt. Osin syy on varmasti ajanpuute, koulu vie tietenkin enemmän aikaa kuin ala-asteella. Mutta toisaalta nykyään en paljoa enää lue kesälomallakaan, vaikka silloin ei ole koulutöitä.
Nykyään kun olen kotona olen lukemisen sijaan mieluummin koneella tai katson telkkaria. Toinen syy on myös se, että en tiedä mitään hyviä kirjoja. Olen ehkä nykyään kriittisempi kirjojen suhteen kuin ennen. Hyvä kirja on mielestäni sellainen, joka imaisee mukaansa ja koukuttaa – ja sellaisia kirjoja on hyvin vähän. Tai ainakaan omalle kohdalle ei ole sattunut montaakaan (tosin tiedän, että pitäisi lukea paljon enemmän, jotta hyvätkin kirjat löytyisivät sieltä seasta.)
Yksi syy on myös se, että etenkin lukiossa luetaan paljon sellaisia kirjoja, jotka eivät itseä kiinnosta. Äikän tunneilla luetaan paljon esimerkiksi klassikkoteoksia, jotka eivät muuten välttämättä ainakaan vielä tämän ikäisiä kiinnosta sisältönsä puolesta. Tällöin lukemin on pakkopullaa, mikä voi johtaa siihen, ettei lomalla tai muuten vapaa-ajalla halua ajatellakaan lukemista. Helposti unohtuu, että lukemin voi olla kivaakin. Se on huono juttu, koska silloin moni hyvä kirja saattaa jäädä lukematta…
lauantai 20. maaliskuuta 2010
Tahmeita keksejä ja suuria sanoja
”Enpä tiedä, mitä höpiset”, Hagrid sanoi kepeästi ja haki lisää kuppeja kaapista. Kun hän oli keittänyt teetä ja tarjonnut tahmeita keksejä, hän nojautui taemmas ja tarkasteli sysimustilla silmillään Harrya.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi karheasti.
”Joo”, Harry sanoi.
”Ei, et ole”, Hagrid sanoi. ”Tiettykään et ole. Mutta kohta olet taas.”
Harry ei sanonut mitään.
”Tiesin, että se nousee takasin”, Hagrid sanoi, ja Harry, Ron ja Hermione katsoivat häntä kauhistuneina. ”Oon tiennyt jo vuoskaudet. Tiesin, että jossain se vaan oottaa aikaansa. Pakko sen oli tapahtuu. No, nyt se on tapahtunu eikä nyt auta muu kun jatkaa tästä eespäin. Täytyy taistella. Pystytään ehkä pysäyttään se ennen kun se saa kunnon otteen. Semmosta Dumblerode ainaski suunnittelee. Hieno mies, Dumblerode. Niin kauan kun meillä on Dumblerode, en ole ihan hirveen huolissani.”
Hagrid kohotti tuuheita kulmakarvojaan nähtyään heidän epäuskoiset ilmeensä.
”Ei se mitää auta, et istuu vaan ja murehtii”, hän sanoi. ”Mikä on tullakseen, se tulee, ja me katotaan sitä päin pärstää sitten kun se tulee. Dumblerode kerto mitä teit, Harry.”
Hagrid röyhisti rintaansa katsoessaan Harrya. ”Teit yhtä paljon kun isäs olis tehny, enkä isommin vois ketään kehua.”
Harry hymyili hänelle. Se oli hänen ensimmäinen hymynsä moneen päivään.
Katkelma on J.K. Rowlingin kirjasta Harry Potter ja liekehtivä pikari (suomennos: Jaana Kapari)
Valitsin tämän katkelman, koska siinä on hyvä sanoma ja siitä välittyy toivoa. Lähtökohtaisesti en muista monienkaan lukemieni kirjojen yksittäisiä kohtia kovinkaan tarkkaan. Kun meille sitten annettiin koulussa tehtäväksi valita katkelma jostakin lukemastaan kirjasta, ei mieleen tullut aluksi mitään. Mietin kirjoja, joista olin pitänyt, mutta mitään yksittäistä kohtaa ei muistunut heti mieleen. Yleensä mieleen jää vain teos kokonaisuudessaan.
Lähdin kuitenkin miettimään kirjoja, joihin olin tykästynyt, niihin kuuluu mm. koko Harry Potter –sarja. Potterit ovat myös niitä harvoja kirjoja joita, olen lukenut useampaan kuin yhteen kertaan. Aluksi en kuitenkaan niistäkään muistanut mitään yksittäistä kohtaa, joka olisi ollut erityisen hyvä tai koskettava. Lähinnä yritin muistella kirjojen loppuja, yleensähän kirjat pyritään lopettamaan johonkin hienoon abstraktiin tai iskevään lauseeseen. Lopulta mieleeni palautui Potterin nelososan (Liekehtivä pikari) loppu, sen viimeinen lause. Muistin kuinka joskus ala-asteikäisenä, silloin kun Potter-huuma oli maksimissaan, juttelin kaverini kanssa. En muista olinko tuolloin jo itse lukenut neljättä osaa, mutta kaveriani ärsytti, koska hän oli mennyt lukemaan kirjan vikan lauseen ennalta, ennen kuin oli lukenut koko kirjaa.
”Kuten Hagrid sanoi: mikä on tullakseen, tulee… ja me kohtaamme sen pystypäin sitten kun se tulee.” Näihin sanoihin loppuu Harry Potter ja liekehtivä pikari. Itse en ymmärtänyt silloin, miksi tuon lukeminen ennalta oli ollut niin ”paha juttu”, eihän se edes paljasta mitään oleellista, viittaa vain seuraavaan osaan ja tuleviin tapahtumiin. Katkelma kuitenkin kuulosti hienolta, kun joku toinen luki sen ääneen.
Kirjan loppulause ei kuitenkaan jäänyt pyörimään mieleeni ja unohdin sen, mutta nyt menin etsimään kohtaa uudelleen. Aluksi en ollut varma, minkä osan loppu se oli, mutta oikea kirja löytyi kuitenkin nopeasti. Huomasin kuitenkin, että kohta yksinään ei riitä. Se oli vain viittaus Hagridin aikaisempaan sanomiseen, joten lähdin selaamaan kirjaa takaisin päin. Pian löysinkin oikean ja alkuperäisen kohdan, jossa Hagrid puhuu Harrylle Ronille ja Hermionelle (katkelma yllä).
Katkelma on hyvä kahdesta syystä. Ensimmäiseksi: kohtauksesta välittyy hyvin tunnelma. Kirjan lukeneet tietävät, että Voldemort, pahojen velhojen johtaja, on neloskirjan lopussa noussut takaisin. Harry on juuri nähnyt, kuinka Voldemort tappoi Harryn koulutoverin ja melkein Harrynkin. Kaikki velhomaailmassa ovat kauhuissaan ja pelkäävät tulevaa. Hagrid kuitenkin saa olemuksellaan ja sanoillaan valettua uskoa ja toivoa Harryyn. Kohtauksesta kuvastuu hyvin Hagridin koko luonne, vaikeassa tilanteessa Harry ystävineen voi aina luottaa Hagridiin. Hagrid on rehellinen ja sympaattinen tuuheine kulmakarvoineen ja tahmaisine kekseineen. Hän edustaa turvaa pimeässä ja pelottavassa maailmassa, lopultahan Hagrid saa Harrynkin taas hymyilemään.
Uskoisin, että kohtauksen tunnelma välittyy myös niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Samoin kuin Hagridin ymmärrys maailmaa kohtaan sekä usko tulevaisuuteen. Hänen mielestään ei saa lannistua, jäädä tuleen makaamaan. Tällaisia ihmisiä tarvittaisiin varmaan enemmän ihan oikeassakin elämässä.
Sanoma on toinen asia, jonka vuoksi valitsin kohdan. ”No, nyt se on tapahtunu eikä nyt auta muu kun jatkaa tästä eespäin. Täytyy taistella.” Hagridin sanat sopivat hyvin mihin tahansa elämän tilanteeseen. Maailmassa tapahtuu paljon kaikenlaista pahaa, isoja ja pieniä asioita, mutta jälkikäteen niitä ei voi enää muuttaa. Väillä täytyy vain jaksaa jatkaa eteenpäin. Ja toisaalta: ”Mikä on tullakseen, se tulee, ja me katotaan sitä päin pärstää sitten kun se tulee.”
”Oletko kunnossa?” hän kysyi karheasti.
”Joo”, Harry sanoi.
”Ei, et ole”, Hagrid sanoi. ”Tiettykään et ole. Mutta kohta olet taas.”
Harry ei sanonut mitään.
”Tiesin, että se nousee takasin”, Hagrid sanoi, ja Harry, Ron ja Hermione katsoivat häntä kauhistuneina. ”Oon tiennyt jo vuoskaudet. Tiesin, että jossain se vaan oottaa aikaansa. Pakko sen oli tapahtuu. No, nyt se on tapahtunu eikä nyt auta muu kun jatkaa tästä eespäin. Täytyy taistella. Pystytään ehkä pysäyttään se ennen kun se saa kunnon otteen. Semmosta Dumblerode ainaski suunnittelee. Hieno mies, Dumblerode. Niin kauan kun meillä on Dumblerode, en ole ihan hirveen huolissani.”
Hagrid kohotti tuuheita kulmakarvojaan nähtyään heidän epäuskoiset ilmeensä.
”Ei se mitää auta, et istuu vaan ja murehtii”, hän sanoi. ”Mikä on tullakseen, se tulee, ja me katotaan sitä päin pärstää sitten kun se tulee. Dumblerode kerto mitä teit, Harry.”
Hagrid röyhisti rintaansa katsoessaan Harrya. ”Teit yhtä paljon kun isäs olis tehny, enkä isommin vois ketään kehua.”
Harry hymyili hänelle. Se oli hänen ensimmäinen hymynsä moneen päivään.
Katkelma on J.K. Rowlingin kirjasta Harry Potter ja liekehtivä pikari (suomennos: Jaana Kapari)
Valitsin tämän katkelman, koska siinä on hyvä sanoma ja siitä välittyy toivoa. Lähtökohtaisesti en muista monienkaan lukemieni kirjojen yksittäisiä kohtia kovinkaan tarkkaan. Kun meille sitten annettiin koulussa tehtäväksi valita katkelma jostakin lukemastaan kirjasta, ei mieleen tullut aluksi mitään. Mietin kirjoja, joista olin pitänyt, mutta mitään yksittäistä kohtaa ei muistunut heti mieleen. Yleensä mieleen jää vain teos kokonaisuudessaan.
Lähdin kuitenkin miettimään kirjoja, joihin olin tykästynyt, niihin kuuluu mm. koko Harry Potter –sarja. Potterit ovat myös niitä harvoja kirjoja joita, olen lukenut useampaan kuin yhteen kertaan. Aluksi en kuitenkaan niistäkään muistanut mitään yksittäistä kohtaa, joka olisi ollut erityisen hyvä tai koskettava. Lähinnä yritin muistella kirjojen loppuja, yleensähän kirjat pyritään lopettamaan johonkin hienoon abstraktiin tai iskevään lauseeseen. Lopulta mieleeni palautui Potterin nelososan (Liekehtivä pikari) loppu, sen viimeinen lause. Muistin kuinka joskus ala-asteikäisenä, silloin kun Potter-huuma oli maksimissaan, juttelin kaverini kanssa. En muista olinko tuolloin jo itse lukenut neljättä osaa, mutta kaveriani ärsytti, koska hän oli mennyt lukemaan kirjan vikan lauseen ennalta, ennen kuin oli lukenut koko kirjaa.
”Kuten Hagrid sanoi: mikä on tullakseen, tulee… ja me kohtaamme sen pystypäin sitten kun se tulee.” Näihin sanoihin loppuu Harry Potter ja liekehtivä pikari. Itse en ymmärtänyt silloin, miksi tuon lukeminen ennalta oli ollut niin ”paha juttu”, eihän se edes paljasta mitään oleellista, viittaa vain seuraavaan osaan ja tuleviin tapahtumiin. Katkelma kuitenkin kuulosti hienolta, kun joku toinen luki sen ääneen.
Kirjan loppulause ei kuitenkaan jäänyt pyörimään mieleeni ja unohdin sen, mutta nyt menin etsimään kohtaa uudelleen. Aluksi en ollut varma, minkä osan loppu se oli, mutta oikea kirja löytyi kuitenkin nopeasti. Huomasin kuitenkin, että kohta yksinään ei riitä. Se oli vain viittaus Hagridin aikaisempaan sanomiseen, joten lähdin selaamaan kirjaa takaisin päin. Pian löysinkin oikean ja alkuperäisen kohdan, jossa Hagrid puhuu Harrylle Ronille ja Hermionelle (katkelma yllä).
Katkelma on hyvä kahdesta syystä. Ensimmäiseksi: kohtauksesta välittyy hyvin tunnelma. Kirjan lukeneet tietävät, että Voldemort, pahojen velhojen johtaja, on neloskirjan lopussa noussut takaisin. Harry on juuri nähnyt, kuinka Voldemort tappoi Harryn koulutoverin ja melkein Harrynkin. Kaikki velhomaailmassa ovat kauhuissaan ja pelkäävät tulevaa. Hagrid kuitenkin saa olemuksellaan ja sanoillaan valettua uskoa ja toivoa Harryyn. Kohtauksesta kuvastuu hyvin Hagridin koko luonne, vaikeassa tilanteessa Harry ystävineen voi aina luottaa Hagridiin. Hagrid on rehellinen ja sympaattinen tuuheine kulmakarvoineen ja tahmaisine kekseineen. Hän edustaa turvaa pimeässä ja pelottavassa maailmassa, lopultahan Hagrid saa Harrynkin taas hymyilemään.
Uskoisin, että kohtauksen tunnelma välittyy myös niille, jotka eivät ole kirjaa lukeneet. Samoin kuin Hagridin ymmärrys maailmaa kohtaan sekä usko tulevaisuuteen. Hänen mielestään ei saa lannistua, jäädä tuleen makaamaan. Tällaisia ihmisiä tarvittaisiin varmaan enemmän ihan oikeassakin elämässä.
Sanoma on toinen asia, jonka vuoksi valitsin kohdan. ”No, nyt se on tapahtunu eikä nyt auta muu kun jatkaa tästä eespäin. Täytyy taistella.” Hagridin sanat sopivat hyvin mihin tahansa elämän tilanteeseen. Maailmassa tapahtuu paljon kaikenlaista pahaa, isoja ja pieniä asioita, mutta jälkikäteen niitä ei voi enää muuttaa. Väillä täytyy vain jaksaa jatkaa eteenpäin. Ja toisaalta: ”Mikä on tullakseen, se tulee, ja me katotaan sitä päin pärstää sitten kun se tulee.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)